On keskiviikko päivä. Isäntä leikkaa nurmikkoa kaikessa rauhassa. Juniori tietenkin mukana touhuissa. Yhtäkkiä pihalle ampaisee kissa ja edellä pieni jäniksen poikanen.

No, arvatkaapas saiko kissa lähtöpassit meidän Juniori herralta. Se ei koskaan enää eksy meidän markille. Pikku pupujussi ihan sitten pyörällä päästään sekaisin ja loukkaantunutkin poloinen oli.

Juniori paimenkoirana vahti pikkuista ja olikin ihan kuin kavereita olisi oltu jo ennemminkin.

"Nouse nyt jo jaloillesi siitä"

"Eipä sitä huvita leikkiä"

Päivä meni ja minä hakemaan kaupasta jyrsijän jyviä, heinäpaalikin tuli ostoskoriin. Illalla laitoimme pikkuisen koirankoppiin, heiniä pehmukkeeksi ja jyviä kourallinen. Kastelin heiniäkin, että saisi vettä poloinen. Oveen vielä vaneri ettei kukaan pääse häiritsemään.

Aamulla nopsaa katsomaan mitä kuuluu meidän uudelle lemmikille. .........Enkeli oli hakenut pikkupupun ja haudattiin meidän takapihalle. Parempi näin. Mieleen jäi tämä kevätkesän juttu ja halusin teillekin sen kertoa.

Sen pituinen se.

Kategoriat: Valokuvat , Yleinen 3 kommenttia Kommentoi

Arja L kirjoitti 27.05.2011 - 23:27

Hellyyttävä tarina,vaikka loppu olikin niin surullinen:(

Leena kirjoitti 28.05.2011 - 20:08

surullinen mutta kaunis on satusi ja muistot jäävät

pappipuikoissa kirjoitti 31.05.2011 - 13:53

Voi, ensin herttaista ja sitten niin surullista :(.
Meille kanssa nilkutti muutama vuosi sitten pikkujänis, tosi huonosti eteni ja meni betonimyllyn taakse piiloon. Me mietimme, mitä asialle voisi tehdä. Pyysimme sitten aseen omistavaa naapuria päästämään pupun kärsimyksistään. Kannoin siitä pitkään huonoa omaatuntoa, vaikka eihän repsukasta olisi eläjäksi ollut. Isäntä, jonka isä harrasti metsästystä, oli tottuneempi, ja keksi tuon naapurin hätiin pyytämisen. Itse ei hänkään pystynyt pupua lopettamaan, vaikka se varmaan jollain teräaseellakin olisi onnistunut.
Kun olin pieni, meillä yhtenä vuonna joku lintu pudotteli jatkuvasti poikasia pesästä, joka oli kotini räystäslaudoissa. Isä yritti aina nostaa poikasia takaisin, mutta aina ne tipahtivat uudestaan maahan. Ei pystynyt silloin isäkään pikkuisia linnunpoikasia lopettamaan, vaan työhön piti kutsua milloin naapuri, milloin lastaan äidiltäni päivähoidosta hakemaan tullut päivähoitolapsen isä...
Niin, että meidän porukka olisi varmaan kuollut ajat sitten nälkään, jos vielä elettäisiin suvun miesten metsästystaitojen varassa :).
Mutta surullisten juttujen päätteeksi ihailuni tuolle fiksulle koiralle, joka ei tehnyt pahaa jänikselle!